Arviointeja, vertailuja ja hazardeja!

Olen aloittanut tämän vuoden ahkeralla keikka- ja konserttikiertelyllä siis vain kuuntelemalla tarkalla korvalla ja havainnoimalla tarkalla silmällä kokonaisuuksia ja pikku yksityiskohtia. Listoilla on ollut trubaduureista Pekka Heino ja Olli Kärki, haitaristi Netta Skog ja saksafonisti Risto Salmi. Konserteista Broadcast, Raulis Memphis Band – Tribute to Elvis, Powerless Trio ja Aili Ikosen “Piirrä minut”, monta täysin erilaista tapahtumaa, tunnelmaa ja kommentoitavaa.

Pekka Heinoa olin kuullut aiemminkin ja hänestä ja ohjelmistosta oli jäänyt takaraivoon kiva, kiinnostava mielikuva. Josko aiemmin alkuillasta nautitun runsaan skumpan takia tai mikä lie silloin olikaan vaikuttimena. No nyt sitten uusiksi ja taas pubiympäristössä, mikä on paras juuri tällaiseen settiin. No jaa ei hyvä, ei huono, mutta nämä kaksi kertaa riitti vallan mainiosti. Eri pubi, eri ilta, mutta samanlainen linja, toki eri ohjelmisto ja vuorossa Olli Kärki. Tuttuja kivoja biisejä ja ihan hyvin esitettynäkin, mutta ehkä jatkossa kiitos ei. Ei mitään erikoiskoukkua, jonka takia menisin uudestaan tietoisesti vain häntä kuuntelemaan.

Netta Skog, loistavaa digitaalisen haitarin soittaja ja laulaja. Ihan kuin paikalla olisi ollut kokonainen bändi, niin moninaisia ääniä, soundeja what ever hän loihti kuulijoiden korville. Pääsääntöisesti rockia ja heavyä ja yleisökin oli enimmäkseen sen tyylin kannattajia. Hän myös lauloi, hyvin, mutta ehkä ääni vähän ohut ja jäi säestyksen jalkoihin. Keikan pituus 1,5 tuntia yhteen soittoon, loistavaa.

 

No sitten jo melkein legendoja salikeikoilla.
Broadcast, suuret ja väärät odotukset, tuttu nimi nuoruudesta ja muistikuva selvästi hämärtynyt. Rumasti sanoen viisi ekaa biisiä ihan samaa huttua, hyvä, että edes erotin toisistaan. Bändi oli taidokas, kuten arvata saattoikin, eikä laulajakaan ollut huono, mutta en ole selvästikään elänyt tätä musaa enkä bändiä intohimolla edes silloin joskus…

Raulis Memphis Band – Tribute to Elvis, legendoja täynnä sekä lava soittajina että esitetyt kappaleet. Tunnelma oli hyvä, sopivasti vaihteli rockista balladeihin ja läpileikkaus Elviksen alkuperäisestä musasta ennen Las Vegas kautta tuli hyvin katettua. Elvis elää aina mielissämme ja kansa vaatii lisää.

Aili Ikonen, loistava laulaja, laulun tekijä ja tulkitsija. Ehkä liian kaunista ja herkkää vanhoille rosokorvilleni, paitsi muutama jazzahtava kappale. Isolla bändillä toteutettua, sanoisin jopa eleganttia. Vastineeksi piipahdin myös kuuntelemassa saksafonisti Risto Salmea täpötäydessä pikkubaarissa, jonne mieli halajaa uudestaan. Ongelmana väärän kokoinen paikka kuulijakunnan määrään nähden. Ei puhettakaan, että olisin saanut haettua juomaan musiikin painikkeeksi, liika väen paljous ahdisti. Tämä nimi, siis Risto Salmi kannattaa painaa mieleen.

Sitten se pettymysten pettymys, odotettu kolmen tunnetun muusikon trio, Powerless ja vielä Savoyssa. Jos konserttisaleihin mennään, niin edes vähän voisi säätää esitystä pubin nurkkameiningistä saliin sopivaksi. Lippis ja uimashortsit ei ole paras mahdollinen asu, vaikkei millekään pukulinjalle lähtisikään. Tässä oli kyllä tilannetaju pettänyt. Tämä tästä ulkoisesta, mutta entäs sisältö. Noin neljän biisin verran paskanjauhantaa ja vielä huonoa läppää alapäävitseineen. Lipun hinta lähes 40,- euroa ja päällimmäiseksi jäi pubiin tai klubille sopiva jutustelu ja ylipitkät aasinsillat seuraaviin biiseihin, aina Trumpista ja Persujen 6%n vaalivoitosta lähtien.

Lisäksi henkilökohtaisena mielipiteenäni huomioiden jyrkän kantani oluen ja viina juontiin keikoilla on myös sähkötupakan tupruttelu pitkin keikkaa. Haettiin ilmeisesti yhdistelmää stand up -esitys ja musiikkikeikka, ei toiminut minulle. Tunsin myötähäpeää, olisivat laittaneet yläikärajan, niin olisi nekin rahat säästyneet. Mielipiteet ovat palstoilla jakautuneet aika tasan, mutta itse koin tämän yleisön aliarvioimiseksi, tyyliin, ette te kuitenkaan mitään ymmärrä, me tehdään mitä me halutaan.

Kaksi kuukautta kuitattu ja lisää tulossa auringon paisteen siivittämänä. Malttia ja lisää kuuluu. Melkein unohdin, näin Elias Kaskisen laivalla, wow, mitä nuorta energiaa!
Fanitar

Vielä Joulukonserteista

 

Reilu kuukausi on mennyt ja vielä joulukonsertit pyörivät mielessä. Kävin kahdessa tai oikeastaan kolmessa, jos ajatellaan vain musiikillista puolta.

Keskityn nyt ruotimaan Jarkko Aholan Joulun Klassikot ja JP Leppäluodon Joulurauhaa konsertteja. Molemmat herrat ovat tuttuja keskenään jo pitkän matkan takaa. On laulettu yhdessä eri kokoonpanoissa ja nyt sitten erikseen kumpikin omalla tahollaan.

Perinteisen kirkkokonsertin tarkoitus oli varmaankin alun perin rauhoittuminen ja jouluisen tunnelman luominen. Sen välittäminen kuulijoille jatkumaan aina jouluun asti ja ylikin. Tahtotila oli sama, toteutus erilainen, mutta molemmista jäi hyvä mieli. Samoja biisejä ja ihan eri tunnelma, johon vaikuttivat esim laulajan ääniala, kirkon koko, tehosteet sekä esiintyjien määrä ja soittimet.

Jarkko Ahola on luonut konserteistaan jo aikamoisen viihdepläjäyksen. Hän toteuttaa mitä lupaa. Esiintyminen on viritetty huippuunsa upealla äänen käytöllä. Sitä voisi kuvata sanoilla hienostunut, hillitty, mutta kuitenkin viihdyttävä. Upeaa valojen käyttöä, eri kirkoissa vielä erilaista, loistava tehoste tunnelmaan. Hyvä valosuunnittelija!

Biisilista on aika vakiokaavan mukaan, mutta jotain uutta on mukana joka kerta pitämässä mielenkiintoa yllä. Nyt oli matkassa huilisti ja pienien rumpujen soittaminen kaksilla rummuilla yhdessä kitaristin kanssa kappaleessa Little drummer boy. Huima esitys ja artisti joutui varmaan todella keskittymään, kun rummutti laulamisen ohella.

JP Leppäluoto oli uusi tuttavuus näissä merkeissä ja täytyy myöntää, että hyvin meni. Osittain samoja tuttuja biisejä, klassikoita, mutta mukana rohkeasti jotain aivan uutta ja erilaista. Erilaisia sovituksia ja jotkut jopa tiukasti heavyn suuntaa. Ne saivatkin raikuvimmat suosionosoitukset. Bändin muodosti kaksi muuta muusikkoa JPn ja Netta Skogin lisäksi. Eipä kuulostanut haitarointi huonolta lainkaan. Voisin vaikka mennä häntä ihan livenä uudelleenkin kuuntelemaan.

Tunnelma oli ”karu”, jonka loi pienen, pelkistetyn, 1400-luvun kivikirkon ankeus. Ei käytetty tehostevaloja ja ehkä miinuksena oli valojen palaminen bändin yläpuolella liiankin kirkkaana. Sitä voisi jatkossa miettiä. Mutta se miten artisti eläytyi musiikkiin ja esiintymiseen koko kropallaan oli mahtavaa. Ei pelkää käsien käyttöä, vaan kokovartalolaulantaa. Sanoisin jopa puolivallatonta esiintymistä! Kaikkia palaset sopivat yhteen sekä esiintyminen, musiikki että kirkon eleettömyys. Lopullinen tarkoitus on ehkä vielä hakusessa ja epävarmuus näkyi ”kiitosten kalasteluna”. Kuulijan kannalta kuitenkin lupaavaa odotusta ensi vuoteen.

Kolme eri tyyppistä joululaulukokemusta pienen ajan sisällä ja kaikki aivan erilaisia. Raskasta Joulua oli uhoa, biletystä ja heavyä. Jarkko Aholan konsertti viiden muusikon voimin hartaampi, kauniimpi ja jokaista piirtoa myöten viimeistelty kokonaisuus. JP Leppäluoto seilaa sopivasti välimaastossa pienellä kokoonpanolla ja eleettömyydellä. Taisi löytyä markkinarako.

Fanitar aikoo myös ensi vuonna kuulla lisää näitä!

 

Pojat Hartwall Areenalla

Alan jotenkin toipua tästä Jarkko Aholan ja Waltteri Torikan 3.12.2017 pidetystä yhteiskonsertista Hartwall Areenalla. Konsertti oli menestys lipun myynnin ja artistien uran kannalta Loistava business-idea konsertin järjestäjältä tuoda saman konserttiin esiintyjät, joilla on pitkälti sama kohderyhmä. Kaksi niin erilaista artistia ja erilaiset esitykset, mutta toimi loistavasti. Varmasti molemmat saivat rutkasti uusia faneja.

Konserttiin oli rakennettu monta eri teemaa. Suomi 100, joka näkyi herrojen ensimmäisissä asuvalinnoissa. Valkoiset puvut pienillä eroilla ja tummahkon siniset paidat. Mustan kannattajalla oli valkoisen puvuntakin kauluksessa mustat tereet.

Toinen teema vaatetuksessa oli selkeä eli valkoista ja mustaa. Jaloissa mustat lakeerikengät ja mustavalkoiset Converset, arvatkaa miten päin. Lisäksi Waltteri oli panostanut pukuvalinnoissaan brokadilta näyttävään hopeanharmaaseen pukuun ja Jarkko oli uskollinen vakkarilleen eli mustalle nahalle.

Väriteema näkyi myös esitysten sisällöissä. Valkoisen mukana kulki hienostunutta eleganssia ja laulamista valkoisen flyygelin säestyksellä, huom. itsesoitettuna. Valkoista väristystä oli elävöitetty punaisella ja kullalla. Waltterin rekvisiittana olleet tanssijat olivat pukeutuneet joko kirkkaan punaiseen tai pinkkiin. Maria Ylipäällä oli yllään upea kullanvärinen iltapuku.

Siinä vaiheessa, kun lavalle alettiin roudata mustia jättikokoisia vahvistinkaappeja, niin saattoi hyvinkin arvata mitä tuleman pitää. No Teräsbetoni-potpuri tietenkin. Muusikkoina maan mainiot Ahola bändin pojat, Jarkon oma bändi. Musiikin metallinen luonne ja koko esityksen tämän osion väritys sopivat hyvin yhteen. Kyllä Jarkko tietää, miten luodaan oikea musiikin mukainen tunnelma sekä nahalla että mustalla värillä.

Eroja oli vaatetuksessa ja myös hiustyylissä, toisella siisti lyhyeksi leikattu tukka ja toisella ihana pörrö, joka ei ehkä usein harjaa nää…. Mutta se laulamisen harmonia, etenkin duetoissa joko hyvin harjoiteltu tai tuurilla. Veikkaan harjoituksia useammankin kerran. Lisäksi äänialojen ero toin hyvän vaihtelun konsertin kulkuun, Waltterin baritoni ja Jarkon tenori toimivat yhdessä ja erikseen.

Koko konsertti oli rakennettu siten, että ei pystynyt aavistamaan mitä tuleman pitää. Sopivasti molempien tuttuja biisejä rytmitettynä pitämään mielenkiinnon yllä ja odottamaan koko ajan jotain vielä isompaa.

Artistein lisäksi esityksen onnistumisen varmisti loistava orkesteri, jossa oli yhdistelty osaajia eri puolilta ja sitä johti J. Huttunen, maan mainio saksafonisti. Lisäksi jo aiemmassa blogissani ylistetyt tausta, valot ja pyrotekniikka. Koin, että se oli jotain suurta sekä meille vieraille että myös esiintyjille. Ammattilaisten käden jälki näkyi kaikessa.

 Yleisökin toi oman panoksensa Jarkon ”Minä olen muistanut” biisiin fikkareiden valomerellä. Vaikutti, että itse artistikin oli tästä tunnelmasta hyvin iloinen ellei vallan vähän liikuttunutkin. Spiikissä ja kiitoksissa sanoi, että ”teitte tästä biisistä hienomman kuin se onkaan”. Mitä spiikkeihin tulee, niin Jarkko hoiteli niitä ehkä enemmän ja varmalla tottuneella otteellaan. Hyvä!

Best ever, on mun mielipiteeni ja mielestäni minulla on jotain vertailukohtaa kovaan steitmenttiini, sillä olen nähnyt useammankin Broadway shown livenä. Kuvat Julius Konttinen ja Emilia terveisin Fanitar