Nuoruuden huumaa

Lavanreunalta kuului korviahuumaava huuto ja meteli Beatles, Beatles….

Vai oliko se sittenkään Beatles. Taisi olla Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Band in kanssa Natsalla muutama viikko sitten. Olen kerran aikaisemmin ollut kuuntelemassa Jiriä ja pakko oli mennä uudelleen. Niin on aitoa Beatlesia että…

Natsa on ainakin 50 vuotta vanha nuorison suosima tanssi- ja kohtaamispaikka aivan Helsingin ydinkeskustassa. En ollut käynyt siellä aiemmin, koska olen muualta päin Suomea. Nyt kun tuli mahdollisuus nähdä kaksi asiaa yhtä aikaa, niin olihan sinne mentävä. Tapasin siellä yhden entisen työkaverini puolisoineen ja hän kertoi, että olivat tavanneet Natsalla 50 vuotta sitten, nostalgiaa oli ilmassa. Kuuntelijat olivat omaa ikäluokkaani ja tanssimeininki oli hurjaa. Todelliset seniori-iloittelut!

Vähän täytyy mainostaa Jiri Nikkistä kaikille uusille ja vanhoille Beatles-faneille. Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Bandinsä kanssa esiintyy koko kesän todella ympäri Suomea. Helsingissä 12.6 Helsinki-päivässä ja 2.7 Keravalla. Keikkoja on ihan koko vuodeksi ja ne löytyvät netistä.

Suosittelen palaamaan nuoruuden fanittamisen tunnelmiin!

Fanitar

Parasta päälle ja menoksi!

Lehteilin päiväkirjaani ja silmäni osui kohtaan ”Poikain Huvit”. Tämä oli seutukunnan merkkitapahtuma aina kerran vuodessa eli poikien järjestämä konventti.  Sinne oli päästävä ja olihan siellä mukana sen hetkinen ihastukseni, jonka takia kannatti mennä, jos saisi luvan. No sain luvan kotoa ja odotukset olivat suuret.

Sitten alkoivat valmistelut. Piti teetättää tumman sininen vakosamettinen puolihame, jossa oli leveä vyö lantiolla. Hame oli tietty miniä, joka oli siihen aikaan muotia. Olin hoikka ja sen aikaisen mittapuun mukaan pitkä, joten varmaan näyttävä ilmestys pitkine vaaleine hiuksineni. Yläosana oli poolopusero.

Mutta kuinkas kävikään? Muistona tästä odotetusta illasta on arpi   vatsanpohjassani.  Jouduin nimittäin umpisuolen leikkaukseen eli umpilisäkkeen poistoon juuri pari päivää ennen elämäni suurinta kohokohtaa, siihen asti.

Tämä pukeutumisen tärkeys jatkuu edelleen joka paikassa ja myös fanitettavan konserteissa, keikoilla ja festareilla. Vaatteet ja tyyli vaihtuvat aina tilaisuuden mukaan. Itse mietin pukeutumista ja vaatevalintoja reilusti etukäteen. Saatan jopa ostaa ulkomaan reissulta jotain erikoista, ehkä huomiota herättävääkin päällepantavaa johonkin tiettyyn tapahtumaan. En arastele pukeutua, enkä pelkää muiden katseita, mutta kuitenkin aina tyylillä, ainakin omasta mielestäni.

Jos olisi monta fanitettavaa, niin vaatteita voisi pyörittää tilaisuudesta toiseen, mutta kun on vaan yksi ylitse muiden. Silloin pitää aina valita jotain uutta ja kivaa. Näen asian myös kohteliaisuutena artistia tai bändiä kohtaan, vaikka he eivät vaatteitani huomaakaan. Sillä nykyisin myös esiintyjät vaihtavat vaatteita shown kuluessa. Näin olen huomannut.

Olisiko siinä ideaa, että vaihtaisi itse myös vaatteitaan samaan tahtiin, ainakin väliajalla Tämä täytyy pistää harkintaan. Ehkä vähän hankalaa viedä mukana vaihtovaatteet, niihin sopivat laukut ja kengät. Enpä taida kokeilla.

Seuraatteko itse toisten pukeutumista mielenkiinnolla ja ehkä ideoita napataksenne? Minä kyllä vähän vilkuilen verratakseni ja tehdäkseni huomioita sekä hyvässä että pahassa. Onhan erilainen, elegantti, tyylikäs, värikäs jne pukeutuminen myös joillekin kateuden aihe, vai onko. Senhän me kaikki tiedämme, että rahasta se ei ole kiinni. Hyvä varma maku ja tyylitaju eivät tarkoita kalliita vaatteita, vaan rohkeutta.

Hiljattain sain kommentin konsertissa olleelta mieheltä, että sun on ainakin oltava taiteilija, kun sulla on noin värikäs mekko päällä. Totesin, että väärä ammatti ja hän jatkoi, no voithan sä olla myös metron kuljettaja, mutta ei ne yleensä oo tollasissa vaatteissa. Oliko kohteliaisuus, vai….

Fanitar

 

 

 

Sosiaalinen kuvio, uudet tuttavuudet

Yhteisöllisyys, tuo kauhea sana oli täysin vieras 50 vuotta sitten. Sellaista ei edes tarvittu. Meillä oli yhdessä oleminen, kylässä käynti vanhempien mukana, yhdessä harrastaminen. Nämä olivat itsestään selvyyksiä. Meillä oli urheiluseurat, yhteiset talkoot ja yhdessä tekemiset, missä ne ovat nyt? Puhuttiin vieraidenkin ihmisten kanssa miettimättä kehtaanko vai en. Nuorena ei tullut esiin ryhmäytymistä jotenkin itsetarkoituksena, se oli jo olemassa. Kun oltiin katsomassa esiintyjiä ei moikkailtu toisten kanssa, vaan oma seura ja idolin tuijotus riittivät. Sosiaalinen kuvio oli kotipiirissä, sukulaisissa, koulukavereissa ja harrastuspiireissä.
Nyt ollaan varautuneita, eikä lähestytä vieraita ihmisiä, eikä ainakaan hymyillä. Olen joskus kokeillut muutaman drinkin jälkeen ylenpalttista hymyilyä etenkin vieraille miehille ja aina on tullut hymy takaisin. Kannattaa vaikka ottaa tavaksi ja yrittää rikkoa edellinen hymyennätys. Hymyhän ei maksa mitään ja se tulee aina takaisin.

Mutta kun löytyy yhdistävä tekijä ja kokee olevansa saman henkisten ryhmän jäsen ja kuuluvansa yhteisöön, niin siitä tulee se puuttuva sosiaalinen ”viitekehys”. Saa olla vielä ihan omana itsenään, niin eikös asiat ole silloin kohdallaan. Yhteinen idoli lähentää ihmisiä ja yhdistää sosiaaliseksi ryhmäksi. Tästä on hyvänä esimerkkinä fan club toiminta, joka on edelleenkin hengissä tosin aivan eri muodossa kuin ennen, nimittäin FB:ssa. Fanit ovat ihan omilla nimillään siellä hehkuttamassa idolinsa ihanuutta, eikä yhtään hävetä. Kirjoitan tästä myöhemmin lisää.

Tässä fanittamisen sivutuotteena olen saanut ison kasan uusia tuttavia ja melkeinpä ystäviä. Siis mitä siitä suomalaisten juroudesta ja puhumattomuudesta sanotaankaan. Eipä tunnu pitävän paikkaansa ainakaan näissä kuvioissa. Nopeasti jutut ns. ystävien kanssa laajenee muuhunkin ja avaudutaan reippaasti omasta elämästä. Uskomatonta, eikö totta.

Nyt puhutaan ikäihmisten ja nuorten syrjäytymisestä joka päivä ja joka paikassa. Olisiko tässä siihen ratkaisu? Luomalla oman ryhmänsä fanittajien joukossa saa yhden henkireiän elämäänsä ilman pilleripurkkia. Eihän sitä kaikkien fanien kanssa ”kaveerata”, eikä tarvitsekaan, mutta kun löytää muutaman, niin tulee mahtava olo. Minusta on kuitenkin kiva moikkailla ja ehkä vaihtaa muutama sana jo nyt tutuksi tulleiden kasvojenkin kanssa konsertin tai keikan alussa, väliajalla tai jälkeen, Ei sen tarkoitus ole olla sen enempää.

Mitä mietitte mahdollisuudesta ottaa aina vaikka yksi uusi  ihminen mukaan tapahtumiin ja tehdä hänen olonsa niin luontevaksi, helpoksi ja kotoisaksi, että hän kokee kuulevansa ryhmään. Vaikka kävellä käsikynkkää. Siitä alkaa varmasti innostus kasvaa ja vaikka ”fanituksen” kohde olisikin lopunperin aivan joku muu, niin jälleen on ihminen ohjattu pois masennuksen tieltä. 

Ihmisten varakkuus lisääntyy vuosi vuodelta, mutta vastapainona yksinäisyys lisääntyy monin verroin. Tässä olisi halpa ja helppo keino ehkäistä lumipalloilmiön syntyä.

Alkuperäinen kiteytys ihmiskäsityksen eroista on kirjailija Kjell Westön ja itse nappasin sen tämän tähän lopuksi Lisa Sounion kirjasta. 

Amerikkalaisen ajattelun mukaan muut ovat hyviä tyyppejä ja niin olen minä itsekin. Suomalainen puolestaan ajattelee, että olen luuseri ja niin ovat nuo kaikki muutkin. Että silleen!
Fanitar

Vierestä seuraillen...

 

Sattuipa sopivasti eräänä perjantai-iltana Helsingin yössä kierrellessä, että osuimme kaverini kanssa korttelikuppilaan ”yksille”. Hyvin pian selvisi, että yhdet eivät jääneet siihen, vaan jatkoa seurasi hyvän musan siivittämänä. Esiintymään oli tulossa tovin päästä JP Leppäluoto. Toki se ei kertonut meille muuta, kuin että elävää musiikkia tulossa.

Olimme liikkeellä hyvissä ajoin ja pöydässä oli tilaa, joten siihen istahti nuorempi neitonen. Hän osoittautui suureksi ja todella paljon tietäväksi JP:n faniksi. Saimme oikein oppitunnin tästä laulajasta ja hänen erinomaisuudestaan. On ollut jo edesmenneessä Charon-nimisessä  metal bandissä ja nyt tekee pubikeikkoja ja luo omaa uraa laulajana erilaisissa kokoonpanoissa.

Kuuntelimme pikkusoittimesta hänen uusimman biisinsä Purppuraa ja välillä jouduimme myös kuuntelemaan vähän vanhempaakin tuotantoa. Ei huono! Kiinnosti sen verran, että aloimme viihtyä. Pöydässä oli vielä tilaa ja siihen istahti pari neitokaista lisää. Syntyi keskustelua ja selvisi, että uudet tulokkaatkin olivat tulleet paikalle juuri ko artistin takia. Siinä istui sitten kolme fania ja kaksi ehkä tulevaa fania.

Olipa mielenkiintoista kuunnella, kun ”ammattilaiset” keskustelivat. He selvittelivät koska kukakin on kuullut JP:stä ensimmäisen kerran ja mistä pitävät jne…Kuka on mistäkin päin Suomea lähtöisin ja miten ylipäätään innostunut aikanaan heavystä tai metallista.

Seurailin mielenkiinnolla tilanteen kehittymistä, koska itsekin fanitan täysillä toisaalla. Tuttuun musiikkiin antautuminen oikein näkyi. Laulettiin mukana, osattiin biisien sanat ja elettiin siinä hetkessä. Eläydyttiin ja oltiin varmaan muistojen syövereissä. Se into ei aivan tarttunut meihin, mutta kyllä sitä esitystä kuunteli ja katselin ihan mielikseen. Voi joskus toistenkin mennä kuuntelemaan, jos sattuu hollille.

Kun keikka oli ohi, niin toiveikkaina fanit kysyivät meidän mielipiteitämme.  Jälkeenpäin ajateltuna oliko sitä taas pakko sanoa kaikki ja suoraan säälimättä fanien tunteita. Toivottavasti ei jäänyt traumoja, kun tykitimme, että meillä on niiiiiiiiiiin hyvä fanituksen kohde, että ei oikein voi verrata.

Mutta kuitenkin kannatti, sillä kaikenlaisen musiikin kuuntelu ja kaikenlaisten esitysten katselu kannattaa aina. Se tuo niitä elämyksiä, joita tässä iässä kannattaa kerätä. Niistä saa voimavaroja ja jaksamista arkeen esim. verrattuna kippojen ja kappojen ostamiseen.

Vähän jäi kiinnostamaan, kenties ”Raskasta Joulua” -keikka on loppuvuoden ohjelmistossa sittenkin.

Jalat alta

No nyt meni jalat alta, toki se tapahtui jo jokin aika sitten, mutta jatkuu edelleen. Todellista fanittamista sittenkin näin vanhemmalla iällä, vai mitä?

Olen sukeltanut takaisin nuoruuteeni selaamalla päiväkirjaani useampana iltana. Onpa siellä paljon mielenkiintoisia muistoja. Yritin löytää kirjoituksiani sen aikaisista tunnelmista, elämyksistä ja kokemuksista, Löytyihän niitä, mutta koettuna nuoren ehkä kehittymättömällä tunnemaailmalla. Oli jännitystä, odotusta ja perhosia vatsassa, kunnes pääsi ko tilaisuuteen näkemään ja kuulemaan ihastustaan.

Sen aikaisen parhaan kaverin kanssa puhuttiin tulevasta suuresta tapahtumasta päiviä, ehkä kuukausia etukäteen. Silloin ei ollut tapahtumia lainkaan niin usein kuin nykyään, joten odotusta saattoi olla kuukausitolkulla. Mutta sitten kun itse päivä koitti, niin ei kun parhaat vaatteet päälle ja matkaan. Paikan päällä piti päästä ihan lavan reunaan tuijottamaan, varmaan vielä suu auki, no…. Vähän ehkä tanssahdeltiin, mutta pääsääntöisesti vaan katsottiin ihaillen.

Ne tunteet olivat ihania ja jatkuivat sitten jälkeen päin yhdessä pohtien ja yksin unelmoiden. Tunnetilaa pidettiin voimassa aina seuraavaan mahdollisuuteen asti. Mitään negatiivista ei haluttu kuulla, eikä tietää. Eipä sitä ollut edes kuultavissakaan. Koska ihailun kohteita oli nuorena useampia, niin yksi ei noussut ylitse muiden, kuten nyt vanhemmiten on käynyt.

Mikä on tämä tunne, jonka joku vieras, etäinen ja tuntematon on saanut aikaan? Se tulee iholle, ettei suorastaan ihon alle. Se tulee jopa uniin. Se ei anna sielun rauhaa. Onpa voimakkaita ilmaisuja, mutta tällaisia tunnetiloja on ollut vaihtelevasti jo joitakin vuosia.

Tässähän on ihan kyltymätön, tätä tunnetta ja olotilaa täytyy saa lisää, ihan kuin se olisi huumetta! Onko tämä ihastumista fanituksen kohteen luomaan tunnelmaan, ääneen, soittamiseen, ulkonäköön vai kokonaisuuteen. Yhdistelmään näistä kaikista. Kaiketi kyse on karismasta. Kuka osaa selittää? Tässä on kuitenkin jotain maagista, jotain suloista. Tunnetilan syntymistä ei voi estää ja sitä on hyvä yrittää eritellä. Pitäisikö tätä hävetä, mielestäni ei. Ilo pitää ottaa irti sieltä, mistä sen saa. 

Tämä fanitus on tuonut täytettä ja sisältöä elämään. Päivittäin voi nykyaikaisin välinein päästä lähelle ihannettaan kuuntelemalla, katselemalla ja lukemalla. Välineitä on paljon, kuten jo aiemmin olen todennutkin. Imetään joka ikinen sana, joka löytyy painettuna ja puhuttuna. Odotusta tulevasta on havaittavissa. Onneksi kaikista tulevista tapahtumista tiedotetaan nykyään todella hyvissä ajoin. Puoli vuotta ei enää ole aika eikä mikään ja ei kun lippuja ostamaan riskillä. Sillä eihän me kukaan tiedetä mitä on ja tulee joskus tulevaisuudessa. Tuntuu ihanalta, kun on iso kasa tulevien tapahtumien lipuja odottamassa. Toki onhan niissä rahaakin kiinni, mutta kyllä se on sen arvoista.

Vaikka olisi kyse vain yhdestä tapahtumasta, niin siinä on elämää kuitenkin yhdeksi illaksi. Tämän tapahtuman myötä voi elää paljon etukäteen odottaen ja haaveillen. Jälkeenpäin sitten eletään uudelleen kaikki tunnekuohut, elämykset, kokemukset, uudet havainnot, joita saatiin. Ehkäpä jopa hymy.

Yksin asuvalle tämä voi olla suuri tapahtuma ja elämän kohokohta. Yksi harvoista ”ihmissuhteista” ja vaikka ainoa hali, jonka saa. Ei haitta, vaikka se on vieraalta ihmiseltä. Se kuitenkin lämmittää. Etenkin, jos ei ole lapsia ja lapsenlapsia, joita helliä. 

Toki täytyy aina muistaa, että keikkojen ja konserttien tehokeinoilla saadaan tehostettua haluttua tunnetilaa ja elämystä. Ettei menisi liiaksi hempeilyksi, niin täytyy myös muistaa, että kyse on ns. ”artistikosketuksesta”, joka on idolin puolelta vain osa hänen työtään.

Kerronpa lopuksi kokemuksen, jonka sattumanvaraiseksi kohteeksi pääsin jokin vuosi sitten. Suomen suosituimpiin tähtiin lukeutuva artisti kierteli konsertin aikana yleisön joukossa ja hänen suuri faninsa oli saanut häneltä suukon suulle. Narikassa takkeja odotellessa hän (tämä fani siis) kapsahti kaulaani, kun satuin seisomaan sopivasti hollilla. Täristen ja melkein ilon itkua pidätellen kertoi saaneensa suukon tältä ihanuudelta. Mietin jälkeen päin, että oliko hän jostain tuttu, vai olinko vain sopiva kohde tunnekuohun purkuun. Painotan vielä, että tässä oli kyseessä iäkkäämpi ihminen, että on niitä muitakin.

Näihin mietteisiin ja tunnelmiin tällä kertaa ja ensi kerralla jotain aivan muuta, vaikkapa fanituksen mukanaan tuomasta sosiaalista kuviosta.