Vertaillen isosti

No niin kynät on terässä ja vertailtavaa riittää isoista ja pienistä asioista, elämyksistä, kokemuksista, tunteista jne…

Aloitan isosti eli vertailen Hartwall Areenan Waltteri Torikan ja Jarkko Aholan yhteiskonserttia ja Turun Logomon Raskasta Joulua (RJ) mekastusta. Toisessa laulettiin ja soitettiin hienosti, elegantisti ja ison orkesterin tahtiin laajalla skaalalla. Turussa taas laulettiin, huudettiin, juostiin, hypittiin ja myös soitettiin, siis joululauluja.

Edellinen kappale varmaan jo kertoikin oman näkemykseni asiasta. Yhteistä oli iso tila ja näyttävyys. Hartwall Areenalla oli huhujen mukaan 12.000 ja Logomossa noin 3.000 innokasta. Eivät siis olleet ihan saman kokoisia areenoita, mutta suuria kuitenkin. Eipä ollut tilojen käyttökään samanlaista, mutta molemmissa oli haettu tiettyä tunnelmaa.

Hartwallissa kaikki istuivat ja näkyvyys/kuuluvuus varmaan vaihteli istumapaikan mukaan. Näin olen FB- kommenteista ymmärtänyt. Itse istuin permannolla rivillä 7 ja osittain jouduin katsomaan screeniltä. Olin lähellä, mutta silti niin kaukana, voih. Logomossa lavan reunassa tönittävänä ja kaljatuoppien roiskeessa, oma valinta. Istumapaikat olivat salin perällä melkein piippuhyllyllä ja sitten oli anniskelutila ja seisomakatsoma ennen lavaa.

Molemmissa oli loistavat, osaavat artistit. Logomossa vetonaulana Tarja Turunen ja tunnettu, arvostettu amerikkalaisvahvistus Joe Lynn Turner. Mielestäni täysi turhake ja tulee näköjään myös ensi vuonna ainakin joihinkin konsertteihin. Tarjan takia itse matkustin Turkuun asti.

Taustakuvat olivat näyttäviä ja värikylläisiä, mutta suurella tyylierolla. Hartwall Areenalla käytettiin paljon ”kuvaa kuvassa”, joka oli näyttävää. Taustakuvat tukivat hyvin esitettävää kappaletta värimaailmaltaan ja tyyliltään. Loistavaa työtä! Valoshowt olivat näyttäviä ja tehokkaita, eikä äänitehosteitakaan oltu unohdettu kummastakaan. Pyrotekniikkaa käytettiin molemmissa, toisessa vain vähän ja toisessa koko ajan. Kyllä kuumotti etenkin lavan vieressä ja huomasin myös, että happi alkoi loppua. Melkein pyörryin sen kolmen tunnin seisomisen takia, en siis onnesta.

Sitten vielä ne vaatteet, suosikkiaiheeni. Hartwallin pojat vaihtoivat vaatteita tiuhaan ja suunnitellun tyylin mukaan. Tähän palaan jatkossa. Logomon pojat olivat ottaneet mitä käteen kaapista sattui -tyylin. Omituisia esiintymisvaatteita, vitjoja, ketjuja, nyörejä ym heavymeninkiä. Tarjalla oli tyylikäs, upea iltapuku, ehkä sekin tyyliltään heavyä, Elize Rydillä joku "anttilaviritys".


Molemmissa konserteissa oli ammattilaisten käden jälki nähtävissä kohderyhmän ja tunnelmatason mukaan. Logomossa haettiin ”biletys- ja räyhämeininkiä” ja Hartwallilla rauhallista, nautittavaa, viihdyttävää ja mieleenpainuvaa tunnelmaa. Onnistuttiin tavoitteissa hyvinkin, mutta RJ oli itselleni eka ja vika kerta. Hartwall Areenan kuvat ovat Julius Konttisen ottamia.

Fanitar

PS Toiselta Hartwall Areenan artistilta saamani henk koht  kommentin mukaan isolla rahalla tehtyä. Miten tonkin nyt sitten tulkitsisi. Melkein tuli mieleen vanha sanonta ”happamia ovat pihlajanmarjat”. On se omituinen ajatuksenjuoksu minullakin.

Tämän kuun tähtiesiintyjä on ... mikä mainosvaltti

Varustamot kilpailevat asiakkaista tarjoamalla toinen toistaan tunnetumpia tähtiesiintyjiä ilta illan jälkeen. Lisäksi on trubaduuria ym., jos ei ole tanssijatyyppi. Ohjelmatarjonta vaan monipuolistuu koko ajan. Ymmärrettävää, sehän on vetonaula saada immeiset laivalle nauttimaan, tanssimaa ja kuluttamaa. Varustamon elinehdosta on kyse.

Itsekin vuosien saatossa paljon laivoilla riekkuneena on tullut tehtyä kaikenlaisia huomioita lähinnä tanssibändeistä ja ns. tähtiesiintyjistä. Sinänsä aika yllättävään lopputulokseen olen analyysieni kanssa päätynyt. Olen tehnyt tarkkailua sekä Ruotsin että Tallinnan laivoilla tasapuolisesti. Olenko kriittinen vai täysin musiikista ja artistien taidoista ymmärtämätön tollo, sillä ns. house bändit vievät tällä kertaa voiton.

Live musiikin soittoaika on pitkä ja tähtiartisti esiintyy vain yhden setin verran noin 45 min. Jotain on siis kehitettävä lisäksi, etteivät loput tanssit aivan kesken. Siksi on mukana aina pidemmällä kiinnityksellä esiintyvä laivan bändi, joka vaihtuu jollain aikavälillä.

Joskus vuosia, vuosia sitten naureskellen puhuttiin, että laivoilla soittaa ”puolalaisbändejä” tosi kehnolla palkalla. Mutta onhan se hyvä, että saavat töitä jostakin. Nyt siellä soittelee house bändeinä kaiken maalaisia taitavia esiintyjiä. Palkkaus on varmaan ihan kohdallaan ja hinku päästä laivalle soittamaan on kova. Näin ne ajat ja arvostukset muuttuvat.

House bändin etu ns. tähtiartistiin on esityksen sisällön taso ja vaihtelevuus. Musiikkitarjonta on monipuolista ja kun bändit vaihtuvat, niin myös jokaisen ohjelmisto on aina erilaisista biiseistä koottu. Mutta mitä tekee tunnettu uransa vakiinnuttanut artisti, laulaa samoja tuttuja hyväksi havaittuja biisejä aina ja aina uudelleen ja uudelleen. Koska kansa haluaa kuulla niitä????  Ugh! Olen puhunut.

 

Huomenna sitten todellista historian havinaa Natsa Klubilla Helsingissä. Lavalla on kaikkien tuntema Eero Raittinen viihdyttämässä ja tanssittamassa ikäistään porukkaa. Toki aina mukana on myös nuorempia ja notkeampia rokkaajia. Sinne ajattelin itsenikin tällätä. 






Fanitar

”Paula Vesala on mainio esiintyjä, jossa yhdistyy läppää heittävä lähiömuija, vaikea taidekoululainen ja savolainen diiva.”

Tämä otsake on suora lainaus Helsingin Sanomien arvostelusta. Olin itse kuuntelemassa Paula Vesalaa Lahdessa lokakuun loppupuolella ystäväni kanssa. Menin konserttiin kahdesta syystä. Pelastin toisen ystävän hädästä, kun oli ostanut liput väärälle päivälle ja toisaalta silkasta uteliaisuudesta. Olisi ehkä kannattanut jättää väliin tämänkin hyvän tahdon ele.

Lahden Sibeliustalo on hieno paikka ja sinne on aina ilo mennä. Aulatilat ovat avarat ja salissa katsomoa kolmessa tasossa eli katto on korkealla. Meidän paikat olivat vähän hankalat, ensimmäisellä parvella sivussa. Kaikki sivustojen paikat ovat rinnakkain, joten jokainen voi ja joutuu nojaamaan kaiteeseen nähdäkseen lavalle.

Ensimmäisen osion tärkein tehtäväni oli väijyä, missä olisi tyhjiä, parempia paikkoja, ja bongasinkin pari mahdollisuutta permannolta. Eipä sitten muuta kuin odottamaan paikkojen vaihtoa väliajalla. Onnistuihan se! Sinänsä kova lipunhinta, jos ainoa anti oli paikkojen katselu.

Itse konsertin sisältö oli yllättävää yhdistelmää jumppa- ja konserttisalia. Täytyy todeta, että kuuntelijana odotin tuttuja biisejä ja jotain punaista lankaa. Ennen puoliaikaa haukottelin jo siihen malliin, että hyvä kun oli jotain johon nojata. Toki tämä sannimainen teinityttöily, hyppiminen ja jalkojen korkealle ojentelu toivat vähän eloa. Artistin vaatetus tuki hyvin tätä ”jumppatuntia”. Lopun viimeksi jyrähti Loirinkin tulkitsema Elegia, voima biisi, mutta mielestäni väärässä paikassa. Miettikää Elegia verkkareissa!

Väliajan jälkeen omaa musaa, pitkiä kappaleita ja sangen omituista kuultavaa. Toki laulaja osaa asiansa, mutta se biisisetti. Pari entuudestaan tuttua biisiä oli ympätty mukaan. Lopuksi tuli vasta varsinaiset hitit ja nekin osin säästetty encoreiksi, peräti kaksi kappaletta. Eipä kyllä iskenyt tämä artisti eikä konsertti. Eipä varmaan iskenyt moneen muuhunkaan, sillä väliajalla niitä vapaita paikkoja etupermannolla oli vaikka muille jakaa. Se kertoo varmaan myös muidenkin, kuin minun ”musiikillisesti rajoittuneen”  mausta ja kokemuksesta.

Fanitar

Natsa Klubi!

 

Kivaa, ”aikuisviihdettä” varttuneemmallekin porukalle. Tämän klubin aloittaminen noin vuosi sitten oli erittäin hyvä idea, kuka lie sitten sen takana olikaan. Siellä soitetaan musaa omasta vähän sammaloituneesta nuoruudesta ja tanssia saa ihan omaan tahtiin. Itse saa itseään hakea, eikä kukaan kummeksu sitä. Yksin keskenäänhän sitä moni on omassa kodissaankin ja tekee just mitä itse lystää.

 

Olen ollut mukana muutaman kerran ja ihan vahingossa sinne lipsahdin kaverin ehdotuksesta hyvän bändin innoittamana. Nyt sitten olen ihan klubin jäsen ja siitä saa jopa etuja. Ei nyt sentään bonuksia, mutta kuitenkin. Onhan siinä kyse myös ryhmäytymisestä saman henkisten ja ikäisten kanssa.

Parisen viikkoa sitten olin kuuntelemassa Pepe Willbergiä. Olin kuullut häntä parin biisin verran muutama viikko aiemmin, joten tiesin mitä tuleman pitää. Hyvältähän se kuulosti, vanhoja biisejä höystettynä sopivasti uudella tuotannolla. Kokonaisuutena bändistä ja Pepestä ehkä ”ihan kiva”. Paikalla oli 260 kuulijaa ja tasapuolisesti naisia ja miehiä. Yllätys oli kyllä se, että mukana oli reilusti nuoria naisia, jotka olivat varmaan tulleet paikalle Pepen takia, eivät ehkä kannatuksesta Natsa-Klubia kohtaan.

Tulevan syksyn ja loppuvuoden ohjelma on jo tiedossa ja vaikuttaa lupaavalta. Sinne pitää nyt haalia porukkaa liittymään jäseneksi, että saadaan jäsenmäärää kasvatettua. Sillä tavalla ainakin saadaan jatkuvuutta toimintaan. Markkinointipuolella olisi varmaan jotain tehtävää. Toki leviäähän tieto myös viidakkorumpumenetelmällä, mutta kun on kaiken maailman somet käytettävissä, niin miksi ei niitä hyödynnettäisi.

4.11.17 paikalla on Easy, joka soitta Eagles-musaa.

Pisteenä iiiiiin päälle on se, että jokainen naisvieras saa tullessaan halin pyytämättä. Eikös ole aika ihanaa, kun joku toivottaa niin sydämellisesti tervetulleeksi.

Fanitar suosittelee!

 

Olleet ja menneet…

 

Kovasti on ollut menoa ja meininkiä, jota tässä iässä voisi kutsua jopa kiireeksi. Mutta olkoon ja menköön. Nyt lyhyt katsaus olleista keikoista ja fanittamisesta, joko omasta tai toisten.

JP Leppäluotoa piti mennä oikein kertaamaan, jotta sain käsityksen hänen musiikistaan ja tavasta laulaa. Komealta kuulosti ja näytti. Tila oli pieni, sillä kyse oli klubikeikasta, joten tunnelma oli intiimin ihana. Ihanan vaatimaton oli artisti itsekin.

Jäi niin kiinnostamaan, että lippu on jo hankittu hänen Joulukonserttiinsa Vanajan kirkkoon. Sittenpä sen kuulee, miten ääni siellä soi. Jarkko Aholan joulukonsertti on myös listoilla ja varmaan tulee kaveruksia vertailtuakin.

Hernesaaren Rannassa vieraili kesällä myös Eppu Normaali ja sinnekin itseni tälläsin. En ole elänyt Eppu-hurmoksen aikaa, vaikka biisit kyllä olivat ihan tuttuja. Niitä on soiteltu niin paljon radiossa ja TV:ssä, että ovat jääneet mieleen.

Laulamisesta ei kyllä ollut kyse minun mittapuuni mukaan. Soittamisesta en osaa sanoa juuta enkä jaata. Väkeä oli paljon ja fiilis hyvä. Ihmiset lauloivat mukana ja pitivät hyvää tunnelmaa yllä. Olen käynyt kesän aikana samassa paikassa muutaman kerran ja toden totta väkeä oli paljon. Eipä myöskään ollut liioin panostettu ulkoiseen habitukseen, jota itse arvostan ehkä liiankin kanssa.

Avasivat keikan Kummelin Mauno Ahonen -sketsillä ja totesivat laulavansa vanhaa ohjelmistoa Hernesaaren Rannan kunniaksi. Normaalisti kuulemma esittävät vai uutta tuotantoa, joka sattuu olemaan sieltä yli 30 vuoden takaa. Todellisesta fanittamisesta näytti olevan kyse koko yleisön osalta. 

Seuraavassa blogissa kerron vähän Jarkko Aholan Hauras-kiertueen keikasta. Listalla on odottamassa Pepe Willberg Natsa-Klubilla lauantaina ja uusia tulevia tapahtumia aina kirkon penkkeihin asti.

Fanitar

Voi pyhä jysäys ja 40 vuotta!

Onko nyt kaikki nähty, mitä Suomessa ja suomalaisten artistien ja bändien toimesta on nähtävissä? Tampereen tehtaiden varjosta löytyy tällainen helmi, josta edelleen vain murto-osa suomalaisista tietää tai kuuntelee. Herätys!

Upea show, josta ei puuttunut menoa eikä ääntä. Sekä laulajalta sitä löytyi, vaikka muille jakaa ja useista erilaisten bändien kokoonpanoista taas taidon ja volyymien tuomana.

Konsertin kokonaisuus oli erittäin hyvin suunniteltu. Kasvoi upeasti loppua kohden. Aina, kun siirryttiin bändistä tai osiosta toiseen, tuli väliin pieni videon pätkä johdattelemaan uuteen ja kertomaan taustoista. Koko artistin ura tuli käytyä läpi. Nyt sekin on dokumentoitu äänin ja kuvin. Loistava oivallus nämä videot! Jäivät varmasti kaikkien paikalla olleiden mieliin paremminkin kuin pelkkä sanallinen ilmaisu.

Miten tätä tapahtumaa nyt lyhyesti vielä kuvaisi:
- mies ja ääni
- mies ja kitara
- mies ja tulkinta
- upea leijonanharja
- metallisydän, ei laulajalla suinkaan, vaan osa häntä musiikillisesti.

Olihan siellä myös juhlavieraiden eli konserttiin osallistujien lisäksi vierailevia esiintyjiäkin. Esim. Pepe Willberg, oma bändi nuoruuden ajoilta, Ahola band parinkin eri kitaristin voimin ja erillinen juontaja. Oli harpun soittoa ja vain se ainoana säestyksenä upeassa Stevie Wonderin biisissä. Rohkea veto ja äänen oli syytä olla kunnossa. Pisteenä iin päällä, kirsikkana kakussa, sokerina pohjalla vai olisikohan ollut peräti sokerikuorrutuksena esiintyjän vaatteiden vaihto aina genren mukaan. Ei vaan, no sehän oli tietenkin Teräsbetoni! Mikä loppuhuipennus konsertille. Voi olla vaikea enää pistää paremmaksi.

Jos jollekin on vielä epäselvää mistä oli kyse, niin Jarkko Aholan 40-vuotis juhlakonsertista Tampere-talon isossa salissa ja tupa oli tietysti täynnä. Mitään hänen juttujaan ei kannata jättää väliin, niissä on aina yllätyksiä isolla Y:llä loistavan osaamisen ja tulkinnan lisäksi.

Fanitar

 

Mitä tekotaiteellista huttua!

Tämä oli ensimmäinen ajatukseni vielä kolmannenkin biisin kohdalla. Todella, kovaa ja korkealta, kädet taivasta kurotellen ja vaatteita esitellen. Yltiöpäistä pyörähtelyä ja heilumista. Tasoittuihan se siitä kun biisien tyyli muuttui. Mukaan tuli vähän tavallisempaakin musaa.

Lopputulemana täytyy todeta, että Saara Aallolla on hyvä ja kaunis ääni. Itsehän en tietenkään osaa laulaa, enkä soittaa mitään instrumenttia, mutta arvostelu kyllä sujuu. Taitaa olla tämän hetken Suomen parhaita laulajia omassa genressään. Fanittajien iästä ylipäätään en osaa sanoa mitään, sillä olin Järvenpään kaupungin järjestämässä ilmaiskonsertissa kuuntelemassa häntä ja paikalla oli ihmisiä laidasta laitaan. Sää suosi meitä kuulijoita, joita oli paikalla paljon, jopa useita tuhansia.

Yleisön ylenpalttisesta kosiskelusta huolimatta hän ei saanut sitä kunnolla mukaan. Muutama vaaleapunainen, sydämenmuotoinen kyltti näkyi, mutta ei kunnon hurmahenkeä. Jatkuvan Järvenpään kaupungin kehuminen ei oikein kuulostanut hyvältä. Toki ymmärrän, kun luin lehdestä kaupungin pulittaman summan. Saara Aalto kuittasi esityksestä 22 000,- euroa, ei huono. Lisäksi hänelle ojennettiin ”kultainen” kruunu, upeaa!

Tähden loistoa himmensi mielestäni liian pieni, ankea ja harmaa lava. Mukana oli jossain biiseissä myös neljä tanssijaa ja tietysti bändi, joka käsitti kuusi muusikkoa. Artisti vaihtoi vaatteita kuusi kertaa, siis lähinnä yläosia ja se kävi sutjakasti, mutta olisiko ollut liioiteltua tunnin esitykseen. Tietysti, jos niitä näyttäviä esiintymisasuja on, niin toki, esitellä pitää. Itsekin pyrin ulkoiluttamaan vaatteitani ja korujani tiuhaan tahtiin milloin missäkin.

Tämä glamour pääsisi oikeuksiinsa isolla areenalla ja kunnon valoshown kanssa. Hänessä on maailmanluokan ainesta. Toivonkin, että se oma paikka löytyy jostakin. Encorena hän esitti hyvin kauniisti ranskan kielisen hitaan kappaleen. Siitä jäi hyvä mieli.

 

Fanitar

Rock club -kokemus

No nyt ei oikein voi puhua fanittamisesta, mutta yhdenlaisesta tapahtumasta kylläkin. Lyhyesti!
Olin parisen viikkoa sitten ekan kerran elämässäni ns "rock clubilla" ihmettelemässä asioita, jotka ovat jääneet kokematta. Tähän ikään piti tulla, että uskalsin paikan päälle. Oli todella mielenkiintoista ja kovaäänistä. Keskustelusta ei oikein tullut mitään, mutta tokkopa ko. paikka on tarkoitettu keskustelufoorumiksi.

Kun illan pääesiintyjä aloitti oli syytä häipyä paikalta. Musa ei ollut aivan mieleistäni. Se mikä oli uutta ja ihmeellistä klubilla, oli mahdollisuus päästä esiintymään livenä. Kuka tahansa voi nousta lavalle ja saa aikaa 10 minuuttia esitykselleen. Jos on tarvis taustabändistä, niin sekin löytyy talon puolesta. Eikö olekin hieno juttu. Jokaisella on mahdollisuus päästä näyttämään kyntensä. Koskaan ei voi tietää kuka on paikalla etsimässä uusia tähtiä. musiikin ei todellakaan tarvitse olla rockia.

Ja ei kun taas kohti uusia kokemuksia! Niitä mahtuu vielä jokunen tähän reppuun.
Fanitar

Artist Management, pöh

Mitä ihmeen höpö höpöä, vai onko sentään. Kautta maailman pitkän sivun on menestyneillä artisteilla ja bändeillä ollut managerit. Tunnetuin esimerkki nuoruudestani on varmaan The Beatles ja Brian Epstein. Kuka muistaa? Onko managereissa enemmän miehiä vai naisia, eipä ole tietoa, koska asiasta ei paljon puhuta. Taustalla toimitaan tehokkaasti, mutta hiljaisuudessa, eikä paistatella parrasvaloissa.

Jokaisen menestyvät artistin/bändin takana on varmasti manageri, joka hoitaa itse asiassa kaikki käytännön asiat, sopimuksen sisällöstä riippuen. Hän on yhteistyökumppani ja samalla linkki artistin/bändin ja ulkomaailman välillä. Hänen tehtävänsä on edistää uraa pitkäjänteisesti kaikilla osa-alueilla. Eli lyhyesti tehdä artistista/bändistä tunnettu ja hyvin menestyvä. Nykyisessä musiikkibusineksen tilanteessa se ei varmaan ole helppo homma, mutta todella mielenkiintoinen.

Artisti/bändi voi tehdä sitä omaansa eli musiikkia ja usein se onkin niin, että he haluavat mennä ns. musiikki edellä. Se ei vaan enää riitä. Taiteilijan ei ole helppoa suuressa luomisen vimmassaan keksittyä miettimään maallisia asioita, kuten itsensä myymistä keikalle, seuraavan vuoden tavoitteita jne. Tarvitaan joku tuomaan tähti kaikkien tietoisuuteen. Toki aina voi tyytyä soittelemaan ja laulelemaan keittiön pöydän äärellä. Se ei kuitenkaan ole tarkoitus, vai kuinka. Se olisi suurta taitojen ja osaamisen haaskausta.

Jokaisen menestyvän miehen takana on aina nainen tai jopa kaksi. Luin pari viikkoa sitten Jari Sillanpään tilanteesta. Tiedän asiasta vaan, sen mikä oli julkisuudessa. Hänellä on ollut kaksi ”rouvaa” hoitamassa asioita jo varmaan kymmenen vuoden ajan. Kevään korvalla he lopettivat, syystä tai toisesta. Tehtävään palkattiin naishenkilö ja yhteistyötä kesti vain pari kuukautta. Ilmeisesti kemiat ja näkemykset tähden uran kehityksestä eivät käyneet yksiin, mene ja tiedä. Vaativaa se ainakin on, kun hyppää jo pitkään liikkuneeseen junaan ja yrittää tuoda ehkä uusiakin näkemyksiä harkittavaksi. Helpompaa voisi olla lähteä liikkeelle uuden artistin/bändin kanssa.

Managerin ja ydinjoukon lisäksi tarvitaan vielä ns. tukijoukot, jotka toteuttavat heille uskottuja tehtäviä joko palkattuna tai vapaaehtoistyönä. Pelkästään some-kuvioiden kautta päivitettäviä erilaisia sivuja on useita ja niissä asioiden on oltava koordinoidusti esillä. Joku siis ohjaa sitäkin puolta. Tulevien keikkojen ja konserttien julisteiden jako ennakkoon ympäri Suomea vaatii aikaa, rahaa ja ihmiskäsiä hoitamaan se asian vaativalla tarmokkuudella, jotta siitä olisi myynnillistä hyötyä.

Tämä on mielenkiintoista, kun sitä vähän pohtii. Sitä käydään kuuntelemassa esityksiä nauttien ja miettimättä siinä takana olevaa koneistoa ja työn määrää. Haluanko itse mukaan tähän myllerrykseen? Haluan toki, mutta miten? Soitanko Jari Sillanpäälle, no ehkä en sittenkään. Jään pohtimaan tätä ja seuraavalla kerralla jotain muuta.

Fanitar

Beatlemaniaa...

No nyt on sekin koettu, vaikka ei varmaankaan siinä merkityksessä kun se oli aikanaan maailmalla. Jiri Nikkinen ja The Beatles Tribute Band oli muutama viikko sitten esiintymässä Keravan Aurinkomäellä ja tupa oli ns täynnä. Arvioisin, että paikalla oli noin 400 kuulijaa. Ilma oli mitä parhain ja istumapaikat loppuivat heti kättelyssä. Aurinko porotti kuumasti jyrkästi nousevaan rinteeseen ilman mitään suojaa. Hetkellisesti alkoi huimata, olikohan  aiheuttaja aurinko vai musiikki.

Jiri on loistava Beatles-tulkitsija ja kiertää bändinsä kanssa ihan joulukuun puoleen väliin asti. Mukana on myös muutama laivakeikka, jos sellainen houkuttaa. Kovin se kuulostaa aidolta ja kivasti kuuntelu tuo aina vaan uudestaan pintaan vanhat fanitusmuistot sieltä 60-luvun puolesta välistä. Vaatetuksessakin on sitä aitoa vanhaa henkeä.

Olen käynyt kolme kertaa puolen vuoden sisällä kuuntelemassa Jiriä bändeineen. Oliskohan tästä tulossa meikäläiselle uusi fanittamisen kohde tai ainakin jo olevan idolin rinnalle. Esittävät aivan erilaista musiikkia, jotka molemmat miellyttävät. Onneksi ei tarvitse valita, vaan voi käydä molempien esityksissä.

Nimmareiden jako ja uuden levyn myynti sujuivat näppärästi ilman erikoisrekvisiittaa. Levyt suoraan pahvilaatikosta, mutta eipä kai sillä ole merkitystä ostajalle. Musiikki on se juttu.

Ensi kerralla vaikka naisista menestyvien artistien/bändien takana tai jotain muuta kivaa.

Fanitar

 

Autolla, bussilla, junalla tai vaikka pyörällä …

 

 

 

 

 

 

 

 

 

mutta päästävä on! Täytyy todeta ainakin omalta kohdaltani, että matkailu avartaa. Olen sen kyllä tiennyt aina mutta, että myös kotimaan matkailu.

Joutuu matkustamaan idolin keikalle tai konserttiin, vai saa mennä paikan päälle kuuntelemaan ja elämään tunnelmaa. Kummasta on sitten itse kunkin mielestä kyse. Vaikka kuinka toivoisi sitä naapurin kylän tähteä laulamaan oman kylän pikkukirkkoon, niin eipä se taida onnistua. Kyllä se koko- ja paikkakuntakriteerit tulevat järjestäjän päätöksestä. Jos se olisikin niin helppoa, niin miksei vaikka meidän pihalle tai olohuoneeseen!

Oletteko miettineet sitä, että vaikka ”höpsähtäneet” fanit matkustavat ympäriinsä idolin perässä, niin joutuupa se artisti/bändikin matkustamaan. Kuluerä se on heillekin matkoineen, yöpymisineen ja ruokailuineen. Toki vastineeksi toivottavasti jotain jää myös ns. viivan alle.

Sivusta seuranneena olen hämmästellyt, mistä sitä rahaa riittää levyjen ostoon,  konserttilippuihin, majoituksiin ja matkoihin monta kertaa vuodessa. Rahankäyttöä on varmaan vahdittava ja nuukailtava sekä tingittävä muusta. Tässä on kyse siitä, että oma elämä on hyvin idolikeskeistä. Se asetetaan ykköseksi elämässä verrattuna muihin kivoihin asioihin kuten ulkona syöminen, vaatteiden osto, elokuvissa ja teatterissa käyminen ja matkustelu. Ai niin tuleehan sitä kotimaan matkustelua.

Itse olen tehnyt sitä, että jos haluan kuulla/nähdä konsertin tai keikan uusinnan, niin olen valinnut toisen paikkakunnan tietyin kriteerein. Ykkönen on aina oma kaupunki tai lähin mahdollinen ja toinen tilanteen mukaan jokin uusi paikkakunta ja uusi konserttisali tai keikkapaikka. Tulee siinä useampi kokemus samalla kertaa. Matkustuskuluja on yritetty tasata kimppakyydeillä hyvällä menestyksellä.

Facebookin ja fanisivujen vaikutus on tässäkin suuri. Mitä enemmän sivuilla vouhkataan osallistumisesta, niin sitä helpompi on lähteä juttuun mukaan. Kyllä munkin täytyy, kun muutkin. Siinä huumassa unohtuu helposti rahan meno ja muut tarpeet. Eivät ne liput enää kovin halpoja ole. Vastineeksi se tuo kyllä tuttujen tapaamista ja asiaan kuuluvaa pöhinää, että onpa ihanaa.
Fanitar


 

 

 

Siltsu Bitch

Olen noin kymmenen vuoden ajan käynyt Jari Sillanpään konsertissa kerran vuodessa. Hyvin usein se on ollut syksyllä tai jonkin tyyppinen pikkujoulushow. Aina se on ollut suurta ja erilaista Suomen mittapuun mukaan mitattuna. Edellisen kerran olin keväällä 2016 Espoossa areenalla ja silloin jo tuli tunne, että nyt puuttui jotain.

Siltsu Bitch, mitä teit pari viikkoa sitten Hernesaaren Rannassa? Vai, pitäisikö kysyä, mitä jätit tekemättä? Onko väsymys iskenyt, onko kunnianhimo hävinnyt, onko ideat vähissä? Mistä oli kyse? Hyvä bändi, hyvä laulaja/esiintyjä ja yleisökin oli keskiverroin mukana ja tanssi ihan kivasti biisien tahdissa. Fiilis jäi puuttumaan. Juomaakin oli juotu, ettei se siitä ollut kiinni, siis minä olin juonut ei esiintyjä. Mihin on kadonnut se veikeä velikulta?

Keikan pituus oli noin tunti ja siitä ajasta istutaan aikamoinen tovi. Ihan kuin kunto olisi rapautunut. Olihan sitä pyllyä pyöritetty siinä puolisen tuntia, mutta silti. Itse koin, että juttelutuokion tarkoitus oli lepäämisen lisäksi kalastella uusia ideoita kuulijoilta. Tulihan siellä kiva idea ja sitä sitten piti mutustella ”pitkään”. Tuntui siltä, että idean kehittely lähti liikkeelle siltä istumalta. Ei hyvä kuulijoita kohtaan. Musiikin ja esiintyjä takia fanit olivat tulleet paikalle. Ideoille on varmaan jokin muukin kanava.

Kivaa oli se, että fanit oli muistettu tuomalla myös fanimyynti paikalle, vaikka tilaisuus oli pienimuotoinen. Kaupankäynti ei ollut huimaa, sillä istui jonkin aikaa ihan vieressä ja seurasin tilannetta. Kyse ei ole vain busineksen tekemisestä, vaan myös fanien huomioimisesta. Paljon tavaran roudaamista ja henkilökuntaakin kaksin kappalein, mutta sillä osoitetaan välittämisestä.

Sää oli hyvä, mutta väkeä taas paikalla aika vähän ottaen huomioon esiintyjän tunnettuudesta. Olisikohan mainostamisessa parantamisen varaa? Kanavia ainakin on käytössä, joten ehkä vähän enemmän rahaa tilaisuuden markkinointiin järjestäjän kukkarosta. Se tulee takaisin tarjoilun myynnin kautta. Näin asiaa ajattelen.

Seuraavalla kerralla jostain muuta ja esiintyjästä paremmat kuvat, toivottavasti.

Fanitar

Fanilahjat, mystinen tapa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämä fanilahjojen antaminen tuntuu olevan aivan yleinen käytäntö. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin niitä on annettu jo vuosien ajan. Niitä saavat lähinnä artistit ja näyttelijät. Miksi? En ymmärrä.  

Teatterissa on ennen aikaan viety kukkia ja joskus vieläkin näkee tätä tapahtuvan. Kukkapuskan saa yleensä naispuolinen pääosan esittäjä. Samoin, jos kyseessä on bändi, niin lähinnä kohteena on artisti.

Näin tarkan markan aikana tästähän on vain rahan menoa jo itsessään kalliiden lippujen hankkimisen lisäksi. Mehän käytännössä karkeasti ottaen elätämme fanituksen kohteen ostamalla esim levyjä sekä käymällä keikoilla ja konserteissa.

Jos asiaa vielä oikein tongitaan, niin kuka tarvitsee vuorellisen villasukkia. Vaikka vaihtelisi niitä joka toinen päivä, niin ei ehtisi vuodessa kaikkia edes kokeilla. Onko tällä enää mitään lisäarvoa lahjan saajalle. Kauneuden ymmärtäjänä hän voi osata arvostaa käsityötä, mutta siinä kaikki. Tuskin hän niitä jatkuvasti jaksaa ihmetellä.

Fanittamisen kohde saa kaikenlaista kamaa, joka on varmaan antajan mielestä kiva, ihana, tärkeä, arvokas ym. Se on tunteella annettu, mutta valittavasti se tunne ei siirry vastaanottajalle. Se on kamaa kotiin tai varastoitavaksi jonnekin. Monella voi olla vaikeuksia säilyttää niitä kaikkia. Entä esim pehmolelut miespuoliselle. Mihis ne laitetaan, halloo, ei varmaan sinne sänkyyn unileluksi. Pitääkö ne antaa saman tien pois. Miettikääpä sitä, että törmäätte jossain muussa yhteydessä rakkaudella antamaanne lahjaa. Miltä silloin tuntuu?

Viiniä, karkkia, suklaata, teetä ja vaikka mitä. Onko edes tiedossa mistä lahjan saaja pitää??? Ehdotan, että näistä suklaamääristä ja viinipulloista järjestetään konsertin tai keikan tauolle väliaikatarjoilu. Eiks olis aika kiva juttu? Vaikka punaviiniä ja tummaa suklaata, varmaan maistuis sullekin. Eivät pääsisi pilaantumaan.

Jos idoli pystyy kuitenkin olemaan näyttämättä omaa tunnetilaansa, eikä pahoita faniensa mieltä omalla harmillaan ja pahalla olollaan, niin lopputulema on kaikille paras mahdollinen. Mutta totuuden nimissä hänellä ei ole tarvetta ja käyttöä kaikelle saamalleen tavaralle. Vielä hienot lahjakassitkin hankittu ja mihin ne joutuvat.

Lahjan saajan aina yhtä yllättynyt ja ilahtunut ilme on harjoiteltua, vaikka sisimmässään tuntisi harmia. Itse olen joskus sivusta seuranneena tuntenut myötähäpeää hänen puolestaan.  

Eikös vaikka kiitokset tai halit riitä. Jos on rohkea voi jutustellakin vähän, vaikka tulevasta.

Ketä ja mitä siinä mietitään itseäkö lahjan antajana vai lahjan saajaa? Fanitar