Arviointeja, vertailuja ja hazardeja!

Olen aloittanut tämän vuoden ahkeralla keikka- ja konserttikiertelyllä siis vain kuuntelemalla tarkalla korvalla ja havainnoimalla tarkalla silmällä kokonaisuuksia ja pikku yksityiskohtia. Listoilla on ollut trubaduureista Pekka Heino ja Olli Kärki, haitaristi Netta Skog ja saksafonisti Risto Salmi. Konserteista Broadcast, Raulis Memphis Band – Tribute to Elvis, Powerless Trio ja Aili Ikosen “Piirrä minut”, monta täysin erilaista tapahtumaa, tunnelmaa ja kommentoitavaa.

Pekka Heinoa olin kuullut aiemminkin ja hänestä ja ohjelmistosta oli jäänyt takaraivoon kiva, kiinnostava mielikuva. Josko aiemmin alkuillasta nautitun runsaan skumpan takia tai mikä lie silloin olikaan vaikuttimena. No nyt sitten uusiksi ja taas pubiympäristössä, mikä on paras juuri tällaiseen settiin. No jaa ei hyvä, ei huono, mutta nämä kaksi kertaa riitti vallan mainiosti. Eri pubi, eri ilta, mutta samanlainen linja, toki eri ohjelmisto ja vuorossa Olli Kärki. Tuttuja kivoja biisejä ja ihan hyvin esitettynäkin, mutta ehkä jatkossa kiitos ei. Ei mitään erikoiskoukkua, jonka takia menisin uudestaan tietoisesti vain häntä kuuntelemaan.

Netta Skog, loistavaa digitaalisen haitarin soittaja ja laulaja. Ihan kuin paikalla olisi ollut kokonainen bändi, niin moninaisia ääniä, soundeja what ever hän loihti kuulijoiden korville. Pääsääntöisesti rockia ja heavyä ja yleisökin oli enimmäkseen sen tyylin kannattajia. Hän myös lauloi, hyvin, mutta ehkä ääni vähän ohut ja jäi säestyksen jalkoihin. Keikan pituus 1,5 tuntia yhteen soittoon, loistavaa.

 

No sitten jo melkein legendoja salikeikoilla.
Broadcast, suuret ja väärät odotukset, tuttu nimi nuoruudesta ja muistikuva selvästi hämärtynyt. Rumasti sanoen viisi ekaa biisiä ihan samaa huttua, hyvä, että edes erotin toisistaan. Bändi oli taidokas, kuten arvata saattoikin, eikä laulajakaan ollut huono, mutta en ole selvästikään elänyt tätä musaa enkä bändiä intohimolla edes silloin joskus…

Raulis Memphis Band – Tribute to Elvis, legendoja täynnä sekä lava soittajina että esitetyt kappaleet. Tunnelma oli hyvä, sopivasti vaihteli rockista balladeihin ja läpileikkaus Elviksen alkuperäisestä musasta ennen Las Vegas kautta tuli hyvin katettua. Elvis elää aina mielissämme ja kansa vaatii lisää.

Aili Ikonen, loistava laulaja, laulun tekijä ja tulkitsija. Ehkä liian kaunista ja herkkää vanhoille rosokorvilleni, paitsi muutama jazzahtava kappale. Isolla bändillä toteutettua, sanoisin jopa eleganttia. Vastineeksi piipahdin myös kuuntelemassa saksafonisti Risto Salmea täpötäydessä pikkubaarissa, jonne mieli halajaa uudestaan. Ongelmana väärän kokoinen paikka kuulijakunnan määrään nähden. Ei puhettakaan, että olisin saanut haettua juomaan musiikin painikkeeksi, liika väen paljous ahdisti. Tämä nimi, siis Risto Salmi kannattaa painaa mieleen.

Sitten se pettymysten pettymys, odotettu kolmen tunnetun muusikon trio, Powerless ja vielä Savoyssa. Jos konserttisaleihin mennään, niin edes vähän voisi säätää esitystä pubin nurkkameiningistä saliin sopivaksi. Lippis ja uimashortsit ei ole paras mahdollinen asu, vaikkei millekään pukulinjalle lähtisikään. Tässä oli kyllä tilannetaju pettänyt. Tämä tästä ulkoisesta, mutta entäs sisältö. Noin neljän biisin verran paskanjauhantaa ja vielä huonoa läppää alapäävitseineen. Lipun hinta lähes 40,- euroa ja päällimmäiseksi jäi pubiin tai klubille sopiva jutustelu ja ylipitkät aasinsillat seuraaviin biiseihin, aina Trumpista ja Persujen 6%n vaalivoitosta lähtien.

Lisäksi henkilökohtaisena mielipiteenäni huomioiden jyrkän kantani oluen ja viina juontiin keikoilla on myös sähkötupakan tupruttelu pitkin keikkaa. Haettiin ilmeisesti yhdistelmää stand up -esitys ja musiikkikeikka, ei toiminut minulle. Tunsin myötähäpeää, olisivat laittaneet yläikärajan, niin olisi nekin rahat säästyneet. Mielipiteet ovat palstoilla jakautuneet aika tasan, mutta itse koin tämän yleisön aliarvioimiseksi, tyyliin, ette te kuitenkaan mitään ymmärrä, me tehdään mitä me halutaan.

Kaksi kuukautta kuitattu ja lisää tulossa auringon paisteen siivittämänä. Malttia ja lisää kuuluu. Melkein unohdin, näin Elias Kaskisen laivalla, wow, mitä nuorta energiaa!
Fanitar

Vielä Joulukonserteista

 

Reilu kuukausi on mennyt ja vielä joulukonsertit pyörivät mielessä. Kävin kahdessa tai oikeastaan kolmessa, jos ajatellaan vain musiikillista puolta.

Keskityn nyt ruotimaan Jarkko Aholan Joulun Klassikot ja JP Leppäluodon Joulurauhaa konsertteja. Molemmat herrat ovat tuttuja keskenään jo pitkän matkan takaa. On laulettu yhdessä eri kokoonpanoissa ja nyt sitten erikseen kumpikin omalla tahollaan.

Perinteisen kirkkokonsertin tarkoitus oli varmaankin alun perin rauhoittuminen ja jouluisen tunnelman luominen. Sen välittäminen kuulijoille jatkumaan aina jouluun asti ja ylikin. Tahtotila oli sama, toteutus erilainen, mutta molemmista jäi hyvä mieli. Samoja biisejä ja ihan eri tunnelma, johon vaikuttivat esim laulajan ääniala, kirkon koko, tehosteet sekä esiintyjien määrä ja soittimet.

Jarkko Ahola on luonut konserteistaan jo aikamoisen viihdepläjäyksen. Hän toteuttaa mitä lupaa. Esiintyminen on viritetty huippuunsa upealla äänen käytöllä. Sitä voisi kuvata sanoilla hienostunut, hillitty, mutta kuitenkin viihdyttävä. Upeaa valojen käyttöä, eri kirkoissa vielä erilaista, loistava tehoste tunnelmaan. Hyvä valosuunnittelija!

Biisilista on aika vakiokaavan mukaan, mutta jotain uutta on mukana joka kerta pitämässä mielenkiintoa yllä. Nyt oli matkassa huilisti ja pienien rumpujen soittaminen kaksilla rummuilla yhdessä kitaristin kanssa kappaleessa Little drummer boy. Huima esitys ja artisti joutui varmaan todella keskittymään, kun rummutti laulamisen ohella.

JP Leppäluoto oli uusi tuttavuus näissä merkeissä ja täytyy myöntää, että hyvin meni. Osittain samoja tuttuja biisejä, klassikoita, mutta mukana rohkeasti jotain aivan uutta ja erilaista. Erilaisia sovituksia ja jotkut jopa tiukasti heavyn suuntaa. Ne saivatkin raikuvimmat suosionosoitukset. Bändin muodosti kaksi muuta muusikkoa JPn ja Netta Skogin lisäksi. Eipä kuulostanut haitarointi huonolta lainkaan. Voisin vaikka mennä häntä ihan livenä uudelleenkin kuuntelemaan.

Tunnelma oli ”karu”, jonka loi pienen, pelkistetyn, 1400-luvun kivikirkon ankeus. Ei käytetty tehostevaloja ja ehkä miinuksena oli valojen palaminen bändin yläpuolella liiankin kirkkaana. Sitä voisi jatkossa miettiä. Mutta se miten artisti eläytyi musiikkiin ja esiintymiseen koko kropallaan oli mahtavaa. Ei pelkää käsien käyttöä, vaan kokovartalolaulantaa. Sanoisin jopa puolivallatonta esiintymistä! Kaikkia palaset sopivat yhteen sekä esiintyminen, musiikki että kirkon eleettömyys. Lopullinen tarkoitus on ehkä vielä hakusessa ja epävarmuus näkyi ”kiitosten kalasteluna”. Kuulijan kannalta kuitenkin lupaavaa odotusta ensi vuoteen.

Kolme eri tyyppistä joululaulukokemusta pienen ajan sisällä ja kaikki aivan erilaisia. Raskasta Joulua oli uhoa, biletystä ja heavyä. Jarkko Aholan konsertti viiden muusikon voimin hartaampi, kauniimpi ja jokaista piirtoa myöten viimeistelty kokonaisuus. JP Leppäluoto seilaa sopivasti välimaastossa pienellä kokoonpanolla ja eleettömyydellä. Taisi löytyä markkinarako.

Fanitar aikoo myös ensi vuonna kuulla lisää näitä!

 

Pojat Hartwall Areenalla

Alan jotenkin toipua tästä Jarkko Aholan ja Waltteri Torikan 3.12.2017 pidetystä yhteiskonsertista Hartwall Areenalla. Konsertti oli menestys lipun myynnin ja artistien uran kannalta Loistava business-idea konsertin järjestäjältä tuoda saman konserttiin esiintyjät, joilla on pitkälti sama kohderyhmä. Kaksi niin erilaista artistia ja erilaiset esitykset, mutta toimi loistavasti. Varmasti molemmat saivat rutkasti uusia faneja.

Konserttiin oli rakennettu monta eri teemaa. Suomi 100, joka näkyi herrojen ensimmäisissä asuvalinnoissa. Valkoiset puvut pienillä eroilla ja tummahkon siniset paidat. Mustan kannattajalla oli valkoisen puvuntakin kauluksessa mustat tereet.

Toinen teema vaatetuksessa oli selkeä eli valkoista ja mustaa. Jaloissa mustat lakeerikengät ja mustavalkoiset Converset, arvatkaa miten päin. Lisäksi Waltteri oli panostanut pukuvalinnoissaan brokadilta näyttävään hopeanharmaaseen pukuun ja Jarkko oli uskollinen vakkarilleen eli mustalle nahalle.

Väriteema näkyi myös esitysten sisällöissä. Valkoisen mukana kulki hienostunutta eleganssia ja laulamista valkoisen flyygelin säestyksellä, huom. itsesoitettuna. Valkoista väristystä oli elävöitetty punaisella ja kullalla. Waltterin rekvisiittana olleet tanssijat olivat pukeutuneet joko kirkkaan punaiseen tai pinkkiin. Maria Ylipäällä oli yllään upea kullanvärinen iltapuku.

Siinä vaiheessa, kun lavalle alettiin roudata mustia jättikokoisia vahvistinkaappeja, niin saattoi hyvinkin arvata mitä tuleman pitää. No Teräsbetoni-potpuri tietenkin. Muusikkoina maan mainiot Ahola bändin pojat, Jarkon oma bändi. Musiikin metallinen luonne ja koko esityksen tämän osion väritys sopivat hyvin yhteen. Kyllä Jarkko tietää, miten luodaan oikea musiikin mukainen tunnelma sekä nahalla että mustalla värillä.

Eroja oli vaatetuksessa ja myös hiustyylissä, toisella siisti lyhyeksi leikattu tukka ja toisella ihana pörrö, joka ei ehkä usein harjaa nää…. Mutta se laulamisen harmonia, etenkin duetoissa joko hyvin harjoiteltu tai tuurilla. Veikkaan harjoituksia useammankin kerran. Lisäksi äänialojen ero toin hyvän vaihtelun konsertin kulkuun, Waltterin baritoni ja Jarkon tenori toimivat yhdessä ja erikseen.

Koko konsertti oli rakennettu siten, että ei pystynyt aavistamaan mitä tuleman pitää. Sopivasti molempien tuttuja biisejä rytmitettynä pitämään mielenkiinnon yllä ja odottamaan koko ajan jotain vielä isompaa.

Artistein lisäksi esityksen onnistumisen varmisti loistava orkesteri, jossa oli yhdistelty osaajia eri puolilta ja sitä johti J. Huttunen, maan mainio saksafonisti. Lisäksi jo aiemmassa blogissani ylistetyt tausta, valot ja pyrotekniikka. Koin, että se oli jotain suurta sekä meille vieraille että myös esiintyjille. Ammattilaisten käden jälki näkyi kaikessa.

 Yleisökin toi oman panoksensa Jarkon ”Minä olen muistanut” biisiin fikkareiden valomerellä. Vaikutti, että itse artistikin oli tästä tunnelmasta hyvin iloinen ellei vallan vähän liikuttunutkin. Spiikissä ja kiitoksissa sanoi, että ”teitte tästä biisistä hienomman kuin se onkaan”. Mitä spiikkeihin tulee, niin Jarkko hoiteli niitä ehkä enemmän ja varmalla tottuneella otteellaan. Hyvä!

Best ever, on mun mielipiteeni ja mielestäni minulla on jotain vertailukohtaa kovaan steitmenttiini, sillä olen nähnyt useammankin Broadway shown livenä. Kuvat Julius Konttinen ja Emilia terveisin Fanitar

 

 

Vertaillen isosti

No niin kynät on terässä ja vertailtavaa riittää isoista ja pienistä asioista, elämyksistä, kokemuksista, tunteista jne…

Aloitan isosti eli vertailen Hartwall Areenan Waltteri Torikan ja Jarkko Aholan yhteiskonserttia ja Turun Logomon Raskasta Joulua (RJ) mekastusta. Toisessa laulettiin ja soitettiin hienosti, elegantisti ja ison orkesterin tahtiin laajalla skaalalla. Turussa taas laulettiin, huudettiin, juostiin, hypittiin ja myös soitettiin, siis joululauluja.

Edellinen kappale varmaan jo kertoikin oman näkemykseni asiasta. Yhteistä oli iso tila ja näyttävyys. Hartwall Areenalla oli huhujen mukaan 12.000 ja Logomossa noin 3.000 innokasta. Eivät siis olleet ihan saman kokoisia areenoita, mutta suuria kuitenkin. Eipä ollut tilojen käyttökään samanlaista, mutta molemmissa oli haettu tiettyä tunnelmaa.

Hartwallissa kaikki istuivat ja näkyvyys/kuuluvuus varmaan vaihteli istumapaikan mukaan. Näin olen FB- kommenteista ymmärtänyt. Itse istuin permannolla rivillä 7 ja osittain jouduin katsomaan screeniltä. Olin lähellä, mutta silti niin kaukana, voih. Logomossa lavan reunassa tönittävänä ja kaljatuoppien roiskeessa, oma valinta. Istumapaikat olivat salin perällä melkein piippuhyllyllä ja sitten oli anniskelutila ja seisomakatsoma ennen lavaa.

Molemmissa oli loistavat, osaavat artistit. Logomossa vetonaulana Tarja Turunen ja tunnettu, arvostettu amerikkalaisvahvistus Joe Lynn Turner. Mielestäni täysi turhake ja tulee näköjään myös ensi vuonna ainakin joihinkin konsertteihin. Tarjan takia itse matkustin Turkuun asti.

Taustakuvat olivat näyttäviä ja värikylläisiä, mutta suurella tyylierolla. Hartwall Areenalla käytettiin paljon ”kuvaa kuvassa”, joka oli näyttävää. Taustakuvat tukivat hyvin esitettävää kappaletta värimaailmaltaan ja tyyliltään. Loistavaa työtä! Valoshowt olivat näyttäviä ja tehokkaita, eikä äänitehosteitakaan oltu unohdettu kummastakaan. Pyrotekniikkaa käytettiin molemmissa, toisessa vain vähän ja toisessa koko ajan. Kyllä kuumotti etenkin lavan vieressä ja huomasin myös, että happi alkoi loppua. Melkein pyörryin sen kolmen tunnin seisomisen takia, en siis onnesta.

Sitten vielä ne vaatteet, suosikkiaiheeni. Hartwallin pojat vaihtoivat vaatteita tiuhaan ja suunnitellun tyylin mukaan. Tähän palaan jatkossa. Logomon pojat olivat ottaneet mitä käteen kaapista sattui -tyylin. Omituisia esiintymisvaatteita, vitjoja, ketjuja, nyörejä ym heavymeninkiä. Tarjalla oli tyylikäs, upea iltapuku, ehkä sekin tyyliltään heavyä, Elize Rydillä joku "anttilaviritys".


Molemmissa konserteissa oli ammattilaisten käden jälki nähtävissä kohderyhmän ja tunnelmatason mukaan. Logomossa haettiin ”biletys- ja räyhämeininkiä” ja Hartwallilla rauhallista, nautittavaa, viihdyttävää ja mieleenpainuvaa tunnelmaa. Onnistuttiin tavoitteissa hyvinkin, mutta RJ oli itselleni eka ja vika kerta. Hartwall Areenan kuvat ovat Julius Konttisen ottamia.

Fanitar

PS Toiselta Hartwall Areenan artistilta saamani henk koht  kommentin mukaan isolla rahalla tehtyä. Miten tonkin nyt sitten tulkitsisi. Melkein tuli mieleen vanha sanonta ”happamia ovat pihlajanmarjat”. On se omituinen ajatuksenjuoksu minullakin.

Tämän kuun tähtiesiintyjä on ... mikä mainosvaltti

Varustamot kilpailevat asiakkaista tarjoamalla toinen toistaan tunnetumpia tähtiesiintyjiä ilta illan jälkeen. Lisäksi on trubaduuria ym., jos ei ole tanssijatyyppi. Ohjelmatarjonta vaan monipuolistuu koko ajan. Ymmärrettävää, sehän on vetonaula saada immeiset laivalle nauttimaan, tanssimaa ja kuluttamaa. Varustamon elinehdosta on kyse.

Itsekin vuosien saatossa paljon laivoilla riekkuneena on tullut tehtyä kaikenlaisia huomioita lähinnä tanssibändeistä ja ns. tähtiesiintyjistä. Sinänsä aika yllättävään lopputulokseen olen analyysieni kanssa päätynyt. Olen tehnyt tarkkailua sekä Ruotsin että Tallinnan laivoilla tasapuolisesti. Olenko kriittinen vai täysin musiikista ja artistien taidoista ymmärtämätön tollo, sillä ns. house bändit vievät tällä kertaa voiton.

Live musiikin soittoaika on pitkä ja tähtiartisti esiintyy vain yhden setin verran noin 45 min. Jotain on siis kehitettävä lisäksi, etteivät loput tanssit aivan kesken. Siksi on mukana aina pidemmällä kiinnityksellä esiintyvä laivan bändi, joka vaihtuu jollain aikavälillä.

Joskus vuosia, vuosia sitten naureskellen puhuttiin, että laivoilla soittaa ”puolalaisbändejä” tosi kehnolla palkalla. Mutta onhan se hyvä, että saavat töitä jostakin. Nyt siellä soittelee house bändeinä kaiken maalaisia taitavia esiintyjiä. Palkkaus on varmaan ihan kohdallaan ja hinku päästä laivalle soittamaan on kova. Näin ne ajat ja arvostukset muuttuvat.

House bändin etu ns. tähtiartistiin on esityksen sisällön taso ja vaihtelevuus. Musiikkitarjonta on monipuolista ja kun bändit vaihtuvat, niin myös jokaisen ohjelmisto on aina erilaisista biiseistä koottu. Mutta mitä tekee tunnettu uransa vakiinnuttanut artisti, laulaa samoja tuttuja hyväksi havaittuja biisejä aina ja aina uudelleen ja uudelleen. Koska kansa haluaa kuulla niitä????  Ugh! Olen puhunut.

 

Huomenna sitten todellista historian havinaa Natsa Klubilla Helsingissä. Lavalla on kaikkien tuntema Eero Raittinen viihdyttämässä ja tanssittamassa ikäistään porukkaa. Toki aina mukana on myös nuorempia ja notkeampia rokkaajia. Sinne ajattelin itsenikin tällätä. 






Fanitar

”Paula Vesala on mainio esiintyjä, jossa yhdistyy läppää heittävä lähiömuija, vaikea taidekoululainen ja savolainen diiva.”

Tämä otsake on suora lainaus Helsingin Sanomien arvostelusta. Olin itse kuuntelemassa Paula Vesalaa Lahdessa lokakuun loppupuolella ystäväni kanssa. Menin konserttiin kahdesta syystä. Pelastin toisen ystävän hädästä, kun oli ostanut liput väärälle päivälle ja toisaalta silkasta uteliaisuudesta. Olisi ehkä kannattanut jättää väliin tämänkin hyvän tahdon ele.

Lahden Sibeliustalo on hieno paikka ja sinne on aina ilo mennä. Aulatilat ovat avarat ja salissa katsomoa kolmessa tasossa eli katto on korkealla. Meidän paikat olivat vähän hankalat, ensimmäisellä parvella sivussa. Kaikki sivustojen paikat ovat rinnakkain, joten jokainen voi ja joutuu nojaamaan kaiteeseen nähdäkseen lavalle.

Ensimmäisen osion tärkein tehtäväni oli väijyä, missä olisi tyhjiä, parempia paikkoja, ja bongasinkin pari mahdollisuutta permannolta. Eipä sitten muuta kuin odottamaan paikkojen vaihtoa väliajalla. Onnistuihan se! Sinänsä kova lipunhinta, jos ainoa anti oli paikkojen katselu.

Itse konsertin sisältö oli yllättävää yhdistelmää jumppa- ja konserttisalia. Täytyy todeta, että kuuntelijana odotin tuttuja biisejä ja jotain punaista lankaa. Ennen puoliaikaa haukottelin jo siihen malliin, että hyvä kun oli jotain johon nojata. Toki tämä sannimainen teinityttöily, hyppiminen ja jalkojen korkealle ojentelu toivat vähän eloa. Artistin vaatetus tuki hyvin tätä ”jumppatuntia”. Lopun viimeksi jyrähti Loirinkin tulkitsema Elegia, voima biisi, mutta mielestäni väärässä paikassa. Miettikää Elegia verkkareissa!

Väliajan jälkeen omaa musaa, pitkiä kappaleita ja sangen omituista kuultavaa. Toki laulaja osaa asiansa, mutta se biisisetti. Pari entuudestaan tuttua biisiä oli ympätty mukaan. Lopuksi tuli vasta varsinaiset hitit ja nekin osin säästetty encoreiksi, peräti kaksi kappaletta. Eipä kyllä iskenyt tämä artisti eikä konsertti. Eipä varmaan iskenyt moneen muuhunkaan, sillä väliajalla niitä vapaita paikkoja etupermannolla oli vaikka muille jakaa. Se kertoo varmaan myös muidenkin, kuin minun ”musiikillisesti rajoittuneen”  mausta ja kokemuksesta.

Fanitar

Natsa Klubi!

 

Kivaa, ”aikuisviihdettä” varttuneemmallekin porukalle. Tämän klubin aloittaminen noin vuosi sitten oli erittäin hyvä idea, kuka lie sitten sen takana olikaan. Siellä soitetaan musaa omasta vähän sammaloituneesta nuoruudesta ja tanssia saa ihan omaan tahtiin. Itse saa itseään hakea, eikä kukaan kummeksu sitä. Yksin keskenäänhän sitä moni on omassa kodissaankin ja tekee just mitä itse lystää.

 

Olen ollut mukana muutaman kerran ja ihan vahingossa sinne lipsahdin kaverin ehdotuksesta hyvän bändin innoittamana. Nyt sitten olen ihan klubin jäsen ja siitä saa jopa etuja. Ei nyt sentään bonuksia, mutta kuitenkin. Onhan siinä kyse myös ryhmäytymisestä saman henkisten ja ikäisten kanssa.

Parisen viikkoa sitten olin kuuntelemassa Pepe Willbergiä. Olin kuullut häntä parin biisin verran muutama viikko aiemmin, joten tiesin mitä tuleman pitää. Hyvältähän se kuulosti, vanhoja biisejä höystettynä sopivasti uudella tuotannolla. Kokonaisuutena bändistä ja Pepestä ehkä ”ihan kiva”. Paikalla oli 260 kuulijaa ja tasapuolisesti naisia ja miehiä. Yllätys oli kyllä se, että mukana oli reilusti nuoria naisia, jotka olivat varmaan tulleet paikalle Pepen takia, eivät ehkä kannatuksesta Natsa-Klubia kohtaan.

Tulevan syksyn ja loppuvuoden ohjelma on jo tiedossa ja vaikuttaa lupaavalta. Sinne pitää nyt haalia porukkaa liittymään jäseneksi, että saadaan jäsenmäärää kasvatettua. Sillä tavalla ainakin saadaan jatkuvuutta toimintaan. Markkinointipuolella olisi varmaan jotain tehtävää. Toki leviäähän tieto myös viidakkorumpumenetelmällä, mutta kun on kaiken maailman somet käytettävissä, niin miksi ei niitä hyödynnettäisi.

4.11.17 paikalla on Easy, joka soitta Eagles-musaa.

Pisteenä iiiiiin päälle on se, että jokainen naisvieras saa tullessaan halin pyytämättä. Eikös ole aika ihanaa, kun joku toivottaa niin sydämellisesti tervetulleeksi.

Fanitar suosittelee!