Sosiaalinen kuvio, uudet tuttavuudet

Yhteisöllisyys, tuo kauhea sana oli täysin vieras 50 vuotta sitten. Sellaista ei edes tarvittu. Meillä oli yhdessä oleminen, kylässä käynti vanhempien mukana, yhdessä harrastaminen. Nämä olivat itsestään selvyyksiä. Meillä oli urheiluseurat, yhteiset talkoot ja yhdessä tekemiset, missä ne ovat nyt? Puhuttiin vieraidenkin ihmisten kanssa miettimättä kehtaanko vai en. Nuorena ei tullut esiin ryhmäytymistä jotenkin itsetarkoituksena, se oli jo olemassa. Kun oltiin katsomassa esiintyjiä ei moikkailtu toisten kanssa, vaan oma seura ja idolin tuijotus riittivät. Sosiaalinen kuvio oli kotipiirissä, sukulaisissa, koulukavereissa ja harrastuspiireissä.
Nyt ollaan varautuneita, eikä lähestytä vieraita ihmisiä, eikä ainakaan hymyillä. Olen joskus kokeillut muutaman drinkin jälkeen ylenpalttista hymyilyä etenkin vieraille miehille ja aina on tullut hymy takaisin. Kannattaa vaikka ottaa tavaksi ja yrittää rikkoa edellinen hymyennätys. Hymyhän ei maksa mitään ja se tulee aina takaisin.

Mutta kun löytyy yhdistävä tekijä ja kokee olevansa saman henkisten ryhmän jäsen ja kuuluvansa yhteisöön, niin siitä tulee se puuttuva sosiaalinen ”viitekehys”. Saa olla vielä ihan omana itsenään, niin eikös asiat ole silloin kohdallaan. Yhteinen idoli lähentää ihmisiä ja yhdistää sosiaaliseksi ryhmäksi. Tästä on hyvänä esimerkkinä fan club toiminta, joka on edelleenkin hengissä tosin aivan eri muodossa kuin ennen, nimittäin FB:ssa. Fanit ovat ihan omilla nimillään siellä hehkuttamassa idolinsa ihanuutta, eikä yhtään hävetä. Kirjoitan tästä myöhemmin lisää.

Tässä fanittamisen sivutuotteena olen saanut ison kasan uusia tuttavia ja melkeinpä ystäviä. Siis mitä siitä suomalaisten juroudesta ja puhumattomuudesta sanotaankaan. Eipä tunnu pitävän paikkaansa ainakaan näissä kuvioissa. Nopeasti jutut ns. ystävien kanssa laajenee muuhunkin ja avaudutaan reippaasti omasta elämästä. Uskomatonta, eikö totta.

Nyt puhutaan ikäihmisten ja nuorten syrjäytymisestä joka päivä ja joka paikassa. Olisiko tässä siihen ratkaisu? Luomalla oman ryhmänsä fanittajien joukossa saa yhden henkireiän elämäänsä ilman pilleripurkkia. Eihän sitä kaikkien fanien kanssa ”kaveerata”, eikä tarvitsekaan, mutta kun löytää muutaman, niin tulee mahtava olo. Minusta on kuitenkin kiva moikkailla ja ehkä vaihtaa muutama sana jo nyt tutuksi tulleiden kasvojenkin kanssa konsertin tai keikan alussa, väliajalla tai jälkeen, Ei sen tarkoitus ole olla sen enempää.

Mitä mietitte mahdollisuudesta ottaa aina vaikka yksi uusi  ihminen mukaan tapahtumiin ja tehdä hänen olonsa niin luontevaksi, helpoksi ja kotoisaksi, että hän kokee kuulevansa ryhmään. Vaikka kävellä käsikynkkää. Siitä alkaa varmasti innostus kasvaa ja vaikka ”fanituksen” kohde olisikin lopunperin aivan joku muu, niin jälleen on ihminen ohjattu pois masennuksen tieltä. 

Ihmisten varakkuus lisääntyy vuosi vuodelta, mutta vastapainona yksinäisyys lisääntyy monin verroin. Tässä olisi halpa ja helppo keino ehkäistä lumipalloilmiön syntyä.

Alkuperäinen kiteytys ihmiskäsityksen eroista on kirjailija Kjell Westön ja itse nappasin sen tämän tähän lopuksi Lisa Sounion kirjasta. 

Amerikkalaisen ajattelun mukaan muut ovat hyviä tyyppejä ja niin olen minä itsekin. Suomalainen puolestaan ajattelee, että olen luuseri ja niin ovat nuo kaikki muutkin. Että silleen!
Fanitar